Keväällä valmistunut ylioppilas, katsellen innoissaan eteenpäin, unelmoiden jo tulevaa syksyä ja omien suunnitelmien toteutumista. Näin mun kesäni alkoi, odotin innolla sitä, että saan tietää tulokset kouluista joihin olin hakenut, odottaen intoa, että olen päässyt opiskelemaan, valmiina tutkimaan uutta alkua elämässäni, nyt, kun on ollut aika kääntää uusi lehti ja jättää lukioelämä, vihdoin, taakseni. Osaako teistä moni samaistua tunteeseen? Eikä suunnitelman ole ollut pakko olla jatko-opiskelu, monilla on haluna mennä töihin vuodeksi tai muuten pitää välivuosi ja ladata akkuja. Mutta se tunne on sama, innostus tulevaa kohtaan, että pääse tekemään sen, mitä on suunnitellut.
Kuitenkaan aina suunnitelmat ei mene aivan niinkuin on itse luullut niiden menevän, vai mitä? Sattuukin jokin yllättävä käänne, joka muuttaa asioiden kulku suunnan aivan täysin.. Pystyn antamaan tähän ihan henkilökohtaisen esimerkin: Olin hakenut opiskelemaan, ajatellen, että on parempi vain mennä suoraan opiskelemaan, ei mitään välivuosia, vaikka ajatus kyllä hiukan houkutti, mutta työnsin sen suosiolla taka-alalle, suuntana piti olla opiskelu. Kävin pääsykokeissa, joiden jälkeen oloni oli epävarma, joten suunnittelin itselleni varasuunnitelman, jos en pääse mihinkään, voin aina mennä kansanopistoon, täysin varmana, että tämä varasuunnitelmani mielyttää ja tyydyttää omat toiveeni tulevasta, vaikka en missään välissä ollut varma siitä, että mitä se haluamani asia oikein oli... Tulokset tulivat ilmoittaen, että en päässyt minnekään hakemistani paikoista... Vaikka olinkin tuntenut, että kaikki ei ollut mennyt hyvin, olin silti järkyttynyt.. En ajatellut kokeiden kuitenkaan menneen niin huonosti... Pisteeni eivät riittäneet edes varapaikkaan, eli saatoin heittää hyvästit näille suunnitelmille... Aloin sitten kuitenkin tutkimaan kansanopistoja, huomatakseni niiden olevan kalliita ja asiat joita halusin tutkia, eivät mitenkään veisi minua eteenpäin tai selvittäisi sitä, mikä on lopulta haluamani päämäärä. Joten olen alkanut luopua tästäkin vaihtoehdosta...Hetken näytti siltä, että eihän tästä mitään tule,.
Kuinka moni teistä pystyy samaistumaan tilanteeseen, epäonnistumisen tunteita, iloa toisten puolesta, ketkä pääsevät, mutta samalla tuntien sen pienen kateuden piston siitä, kuinka itsekin haluaisi olla ottamassa askeleen eteenpäin? Vaikka en yhtään pistä pahakseni sitä, että pystyn pysähtymään ja miettimään asioita vähän lisää...
Mutta, jos olet samassa tilanteessa.. Muista, että tämä ei tarkoita, että olisimme epäonnistuneita luusereita! Minä uskon, ettei nyt vain ollut oikea aika minulle, tai paikka ei ollut minua varten. Kuitenkin minun suunnitelmani eivät ole ne tärkeimmät vaan Jumalan suunnitelmat minulle, voin todeta, että Hänen näkemyksensä asioihin on varmasti 100% parempi kuin omani! Uskon, että löydän vielä paikkani ja lupaan, että niin sinäkin löydät! Ei meitä jätetä heitteille, vaan kyllä meillekin jotain tilalle löytyy! Itselleni Jumala on mahdollisesti antamassa jotain, mikä tekisi arjestani paljon rikkaampaa ja tämä kokemus, varmasti kasvattaa minua ja auttaa näkemään monia asioita uudella tavalla, ehkä jopa olen onnellinen siitä, että minulla ei ole opiskelupaikkaa ihan vielä.. ^^
