Hallitsevaa aikaa vai ajan hallintaa?

Heipsan hei taas! Sain tänään vastaani yhden kuvan, joka herätti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Yritän maalata tämän kuvan teille:

Kuvassa näkyy tumman violetti hahmo, jonka taustalla on saman sävyisiä spiraaleja ja hahmon edessä kuvataan taskukello heilumassa.

Muistuttaa siis hyvin paljon tilannetta, jossa ihmistä hypnotisoidaan, mutta tämä kuva herätti minussa paljon muitakin asioita. Kuvassa oleva kello herätti minussa ajatuksen siitä, kuinka aika hallitsee paljon meidän elämän jokaista osa-aluetta. Onhan aika tärkeä käsite, ehdottomasti, joten toteamukseni saattaa kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta ajatuksessa on syvempi merkitys, ainakin minulle.

Kuva herättää myös ajatuksen siitä, kuinka nykyisin sinun on oltava jatkuvasti tehokas, jatkuvasti tekemässä, valmiina vastaamaan puhelimeen, somessa tapahtuu koko ajan, jos et ole heti valmiina katsomaan, tiput kyydistä, jatkuvasti on uutta tietoa, saat vastauksia heti, kun googletat, kaikki tapahtuu jatkuvasti kovin nopeasti, sinun täytyy olla valppaana jatkuvasti. Nykyisen ajatuksen mukaan et ole tehokas, jos et ole valmis toimimaan än, yy, tee, nyt.

Mitä tämä sitten luo ihmisille tämä kiire? Stressiä. Mitä stressi luo ihmisille? Ahdistusta, uupumista, ylisuorittamista, tyytymättömyyttä, epäonnistumisen tunnetta ja lopuksi pahimmillaan burnoutin. Aika hallitsee ihmistä, kiireen avulla meidät ajetaan ylisuorittamiseen jatkuvasti, vaikka nykyään liputetaan jo pysähtymisen, oman ajan ja stressittömyyden puolesta. Mutta silti sitä ei osaa aina pysähtyä, vaikka tarvitsisi tai sitten ei aina muista ladata akkujaan, koska ei heti huomaa merkkejä uupumuksesta.

Mitä siis on ajanhallinta? Onko se sitä, että osaa aikatauluttaa päivänsä tarkasti ja tehokkaasti? Vai kenties sitä, että osaa heittäytyä hetkeen, unohtaa hetkeksi kellon, ajankulun ja vain nauttia siinä olosta? Vai voisiko se olla molempia, sillä ihmiset ovat kuitenkin erilaisia? Minulla ei ole vastausta tähän, mutta uskon vahvasti, että varmasti elämän aikana sitä oppii. Joskus on ajanjaksoja, kun on vauhdikkaampaa ja joskus on enemmän aikaa rentoutua, kaikessa on kuitenkin kyse tasapainosta, right?

Tässä tämmönen pohdinta, voin olla jonkun jäljillä tai olla täysin hakoteillä tai kenties siltä väliltä, pienellä polulla, jossa tässä on järkeä ja samalla ei, sopivan sekavaa höpinää tälle hetkelle.

-Eeva

Uuden alun höpinöitä?

Heipsan hei pitkästä aikaa!

Tuntuupa oudolta näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tänne asiaa, mutta oli pakko palailla tänne blogin ihmeelliseen maailman taas. En tiedä onko mulla niinkään mitään uutta asiaa tai uutta annettavaa tälle blogille, mutta kokeillaan kuitenkin.

Luin läpi noita vanhojen kirjoitusteni otsikoita ja huomasin heti, että mulla on selkeästi ollut tietynlainen teema kirjoittamissani teksteissä, niin sanottu tehtävä tai kutsumus siihen aikaan tsempata muita ihmisiä ja yrittää levittää jonkin asteista positiivisuutta ympärilleni, toivoen että se jonkun saavuttaisi ja piristäisi. Ihan kaunis ajatus, pakko myöntää, mutta huomaan myös sen, kuinka motivaatio tai jokin siitä loppui aika nopeasti, kenties sanat? Aika? Muistan hyvin, että kirjoitin niitä tekstejä usein sen pohjalta, mikä tunnetila mulla milloinkin oli päällä, jos tunsin oloni arvottomaksi, kirjoitin aiheesta blogitekstin. Miksikö? Koska halusin sen avulla piristää jotakuta toista, joka saattaisi kokea niin ja olihan se omalla tavallaan terapeuttista minullekin, koska harvoin sitä osaa itseään auttaa niissä tilanteissa, mutta toiselle kuitenkin löytää keinoja ja ideoita.. Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta vai onko se vain minä? Jostain syystä sitä silloinkin oli ajatus siitä, että haluaa auttaa muita niiden asioiden käsittelemisessä ja ehkä sitä joskus siitä sai raapaisun itselleenkin.

Syy miksi halusin kovasti palata tänne kirjoittamaan ajatuksiani oli se, että haluan jatkaa sitä, mihin viimeksi jäin, kirjoittaa niitä tekstejä aiheista, jotka koskettavat kenties itseäni tai jotakuta lähelläni olevaa ihmistä ja sitä kautta toivottavasti edes piristää jonkun päivää. Mutta tällä kertaa haluan uudistaa ajatusta ja myöskin käsitellä niitä asioita niin, että ne eivät välttämättä juuri sillä hetkellä aina ole niin vahvasti minulla mukana, koska ehkä, oikeasti ehkä sillä tavalla saisin teksteihin myös syvyyttä ja pohdintaani entistä pidemmälle, kuin vain koskemaan sitä kohtaa, joka mieltäni painaa tai vaivaa sillä hetkellä. Että ehkä en tarvitse siihen inspiraatioon sitä ikävää tunnetta tai vain yksittäistä näkökulmaa, joka sillä hetkellä minulla on, vaikka sekin on hyvin hedelmällinen tila kirjoittaa, myönnän ja tiedän sen.

Toinen asia, jonka yritän ainakin osassa teksteissäni muuttaa on se, etten tekisi siitä niin suurta suorittamista, mitä yritän kyllä kanavoida tällä hetkellä kaikkeen tekemiseeni. Ennen, kun kirjoitin tekstin, oli aiheena mikä tahansa, etsin äkkiä jostain henkilön, joka lukisi sen läpi ja kertoisi minulle sen, että voiko sellaista tekstiä edes julkaista. Onko se ok, että kertoisin mielipiteeni tai ajatukseni tietyllä tavalla vai pitäisikö minun vain mennä jotain muuta reitti, jolloin saattaisi koko aihe mennäkin jo ihan uusiksi, minulta puuttui rohkeus ilmaista ajatuksiani, ennen kuin joku minulle kertoi, että ne olivat ihan hyväksyttäviä mielipiteitä.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö seisoisi tekstieni takana, seison, täysin, mutta tarkoitan enemmänkin sitä, että nyt haluan kokeilla jakaa näitä kirjoituksiani ihan vain oman kirjoittamiseni pohjalta, olen itse oman tekstini arvostelija, mikä myöskin pelottaa, sillä sitten ei välttämättä tekstejä synny, mutta toivon tämän kasvattavan myös armollisuutta, josta haluan ihan pikkuisen haasteen heittää sinulle, joka toivottavasti olet jaksanut lukea tämän pitkän paluu selitykseni loppusuoralle:

Otetaan yhdessä näin vuoden alussa haasteeksi harjoittaa enemmän armollisuutta itseämme kohtaan, tietysti muitakin kohtaan, mutta nyt spesifisti itseämme kohtaan. Sillä minä ainakin voin myöntää, etten aina tätä tärkeää asiaa muista saarnata kuin lähellä oleville ihmisille, kun kuulen heidän olevan liian ankaria itselleen, vaikka saan yleensä pian kuulla sen saman saarnan osoitettuna minulle itselleni. Joten, otetaan yhdessä tavoitteeksi antaa itsellemme armoa, ei ole pakko suorittaa kaikessa tai hakea täydellisyyttä jatkuvasti.. Mikä edes on täydellisyyttä? Annetaan itsellemme aikaa pysähtyä ja levätä myöskin, pidetään myös itsestämme huolta, jookos?♡

Tsemppejä alkavaan viikkoon, ootte ihan supereita, muistattehan sen♡

   

"Sinä oot kaunis, minä oon kaunis, me ollaan kaikki kauniita"

Heippatirallaa ihmiset! Tässä on vierähtänyt tovi viime kirjoittelusta ja rehellisesti sanottuna, en ole oikein löytänyt aikaa opintojen keskellä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Mutta korjataan se tässä samantien! :)

Nyt ajattelin kirjoittaa omista fiiliksistä, jotka saivat alkunsa niinkin pienestä asiasta kuin koulukuvaus, joka loppujen lopuksi on aika monellekin omalla tavallaan iso asia. Vaikka itseä se puoliksi jo naurattaakin, mutta aina ei ole ollut niin. Tämä normaali asia, joka nyt monesti kuuluu johonkin kohtaan opiskelijan vuotta, saadaan muisto luokasta ja itsestä, että sitten voidaan joskus muistella, miltä sitä oikein silloin joskus näytettiinkään. Mutta tämä päivä ei ole kaikille ihan niin yksinkertainen, ei minulle itsellenikään. 

Itsellä se tunne tietysti juontaa juurensa paljon syvemmistä asioista kuin koulukuvasta. Eihän sitä loppujen lopuksi tarvitse kellekään näyttää, sen voi hyvin piilottaa laatikoihin itselleen, miten on omille kuvilleni usein käynyt. Mutta monesti toivoo, ettei asian tarvitsisi olla niin. Monesti sitä vain katsoo sitä omaa kuvaa, eikä löydä siitä oikein mitään hyvää, hiukset on tyhmästi, ai, kun ruma ilme, ihan tyhmät vaatteet, jne... Voi, kuinka loputon kierre se onkaan! Miten sitä saisikin sen ajatuskierteen pysymään poissa tai edes pitämään suunsa kiinni?

Monesti nuo ajatukset voi seurata meitä pitkällekin elämässä, pikkuhiljaa valtaamaan isompia, laajempia alueita meidän jokapäiväisessä elämässä. Lopuksi sitä vaan löytää kaikessa huonoja puolia ja asioita, jotka on muilla paljon paremmin. Näistä ajatuksista on vaikea päästä irti, tottakai jää herkästi kiinni näihin ajatuksiin, varsinkin jos ne ovat kulkeneet mukana pitkän matkan, believe me, tiedän sen. Toivon ja uskon kuitenkin, että meistä jokainen voi ja kykenee pääsemään näistä irti, vaikka ne vierailisivat luonamme välillä uudelleen, niin osaisimmekin potkia ne pihalle, ennen kuin ne ehtivät petaamaan sen vierassängyn luonamme.

Nyt mä haluankin kehua sua, ja kyllä, just sua, joka luet tätä. Sä olet ainutlaatuinen, sä olet uskomaton, kukaan ei ole niinkuin sä, Mä haluan uskoa, että jokaisessa, ihan jokaisessa meissä on jotain kaunista, jotain ihanaa ja jotain, mitä kukaan muu ei voi olla. Se, että me ollaan erilaisia on rikkaus ja tekee meistä kaikista ja meidän ympäristöstä kauniimpia! Joten ensi kerralla, kun on koulukuvaus, tai mikä tahansa, missä pitää olla vähän edustavampana, oli se sitten koulupäivä tai sitten juhlat, sen sijaan, että etsitään niitä asioita, mitkä näyttää meistä kamalalta tai rumalta, niin keskitytään siihen, että meissä jokaisessa on jotain taianomaista ja kaunista, kun vaan katsotaan vähän eri perspektiivistä! 

Toivottavasti teillä jokaisella on mahtava loppuviikko ja viikonloppu! Oot ihana ja ihmeellinen, oot mahtava ja kaikinpuolin tärkeä ja erityinen, muistathan sen <3

  

Unelmia kohti #2

Ajattelin jatkaa vielä unelmista, nyt kun aiheeseen päästiin. En ole koskaan ymmärtänyt miksi muilla on niin paljon sanottavaa meidän omista haaveista, miksi kaikilla on oma mielipiteensä siitä, mikä on oikeanlainen unelma. Miksi haaveiden täytyisi mahtua yhteen suureen laatikkoon?

Yleensä, kun jossakin kysytään unelmista, minulla on aina ollut tietynlainen ajatus siitä. Ja, kun sanon sen ääneen, kuulen usein, ettei unelmani ole "oikeanlainen", koska unelmani ei niinkään koske minua, yksi suurimmista haaveistani ei ole jotain mitä minä haluan itselleni, vaan sitä, että mitä minä voin antaa muille ja mitä voisin tehdä toisten hyväksi. Ymmärrän, että monille se voi vaikuttaa hassulta, ehkä jopa epäaidolta. Moni voi ajatella, että miksi unelmoida toisten puolesta, mutta se on ollut lähes aina päämääränä, jonka haluan saavuttaa jonain päivänä.

Minun unelmani on se, että pystyisin käytökseni avulla saada toiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja erityisiksi. Ymmärrän kyllä, että se     on varmasti vaikeaa, eikä varmastikaan täysin rationaalinen ajatus.
Mielestäni kuitenkin on tärkeää, että yritetään käytöksellämme pyrkiä toisten rakentamiseen hajottamisen sijaan. Minusta se kertoo meistä ihmisenä paljon, kuinka saamme toiset tuntemaan itsestään. Unelmani on vaikea, sillä jokainen meistä on kuitenkin inhimillinen, vaikeaahan se on aina ajatella, että miten saa toisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Mutta en tarkoitakaan sellaista. Haluan kyetä pienien tekojeni avulla muistuttamaan muita heidän tärkeydestään, muistuttaa kuinka jokainen on ainutlaatuinen ja erityinen.

Mun haaveeni on, että kenenkään mun läheisen, kenenkään ihmisen, jonka kohtaan ei tarvitsisi kulkea ajatellen, ettei hän ole tärkeä, ettei kukaan välitä. Jos vain pystyisin olemaan siinä ja muistuttaa, että aina joku välittää, olisin onnistunut. Tiedän, etten pysty tekemään sitä jokaiselle ihmiselle maailmassa, tiedän, että haaveeni on utopinen, mutta jos kykenisin toteuttamaan unelmaani edes lähellä olevien ihmisten kanssa, tuntisin toteuttaneeni unelmaani edes vähän. Ja jo ajatus siitä, tekee minut onnelliseksi. Tiedän, että aina ei kykene siihen, otan huomioon, etten aina jaksa olla iloinen ja läsnä, mutta silti, haluan yrittää.

Joten, miksi halusin jakaa tämän? Koska halusin tänään myöskin samalla kertoa jokaiselle teistä, jotka luette tätä, kuinka tärkeitä te olette. Kukaan ei ole samanlainen, mikä on mielestäni todella hieno asia. Jokainen on ainutlaatuinen ja hyvä sellaisenaan kuin on, sinä riität juuri tuollaisena kuin olet! Joten toivottavasti sinulla on hyvä päivä ja muista, että olet erityinen.

Unelmia kohti~

Sillon, kun me ollaan lapsia, meillä on hulluakin hullumpia unelmia. Joskus suuren suuria, joskus pienen pieniä, salattuja ja toisille kerrottuja. Joskus ne jäävät lapsuuteen ja joskus ne seuraavat meitä pitkälle elämässä ja niiden toteuttamisen tarve hellittää vasta, kun ne on kokeiltu tai kasvattavat paloaan. Joskus me löydetään meidän unelmat silloin, kun me jo eletään sitä unelmaa.

Mun oma unelma on seurannut mua lapsesta asti. Siellä se aina taustalla oli, vaikka yritti kerätä uusia unelmia ympärille. Ja kyllähän niitä kerääntyi, mutta mikään ei koskaan tuntunut yhtä hyvältä kuin lapsuuden unelma. Se viaton, kaunis ajatus, jonka merkitys muuttui vanhetessa. Samalla unelma alkoi tuntua kokoajan kaukaisemmalta, mahdottomammalta ja minulle epäsopivalta. Vaikka sen hautasi ja kuoppasi monta kertaa, se nosti päätään aina uudelleen, vaikka uudet unelmat ja haaveet alkoivat rakentua.

Lopulta päätin tehdä tälle unelmalle jotain, tilaisuus tipahti silmien eteen, eikä sitä voinut enää kierrellä ja kaarrella, oli mentävä suoraan kohti. Pelko oli suuri, monesti teki mieli vaan lyödä jarrut pohjaan, varsinkin kun piti mennä sitten täydellisesti tai ei ollenkaan. Ja eihän se täydellisesti mennyt, mutta oman pelkonsa ylittämisen tahto oli suurempi pelkoa. Joten siinä sitä sitten otettiin askel kohti itsensä ylittämistä.

Ja kun homma oli tehty, romahdin vain ja itkin. Siitäkö, ettei se ollut täydellinen? Vai koska tuli tyhjä olo? Ei, itkin siksi, koska en olisi voinut olla ylpeämpi itsestäni. Vein unelmani toteuttamisen niin ekstraksi kuin voisi, vaikka olisi voinut aloittaa pienestä, mä heitin kierroksia enemmän. Miksi? Jotta se itsensä ylittäminen tulisi suurella tavalla, jolloin kaikki muu voisi ehkä tuntua helpommalta. Go big or go home, ajattelin, nyt sitten kerrankin heitetään kunnolla vettä myllyyn.

Sitten odotettiin tuloksia yritykselle. Siinä ajassa ehti tuntea tunteita katumuksesta ylpeyteen, itsekriittisyydestä armolliseen ajatteluun. Ja, kun vastaus tuli ja selvisi, että ei yritys poikinut mitään, pettymyksen tunteen voitti helpotus. Tottakai se harmitti, mutta ei mun päämääräni ollutkaan onnistua välttämättä, vaan se, että tekisin jotain, mitä en koskaan olisi uskonut pystyväni tekemään ja mä tein sen.

Sen jälkeen on tullut enemmän tilaa myös uusille haaveille ja unelmille. Tullut uskallusta ajatella, että ehkä sittenkin musta tulee vielä jotain, että ehkä sittenkin mä vielä onnistun ja teen jotain uskomatonta, josta aikaisemmin oon vain haaveillut. Ehkä joskus lähdetään metsästämään lapsuuden haavekuvia, ehkä ei, mutta nyt mä tiedän, että mä voin yrittää kurkottaa mun unelmiin ja ehkä vielä jonain päivänä yltämään sinne. Ja, että se, kun sanon aina kaikille, että sä voit olla mitä vaan, että ehkä se voi nyt vihdoin koskea myöskin mua.

Sinä olet..#3

Nyt, kun olen saanut kupillisen kahvia tähän aamuun, niin voisi taas kirjoittaa yhden tekstin.. Mutta ensimmäiseksi, hyvää huomenta ja toivottavasti sulla tulee olemaan mahtava päivä!

Sinä olet tarpeeksi. Sinä riität juuri tuollaisena, kun olet. Tämä ajatus on sellainen, mikä on välillä itsekin vaikea sisäistää ja ymmärtää. Sun ei tarvitse muuttaa itseäsi millään tavalla, sä oot ainutlaatuinen ja ihana just noin. Sulla on vapaus muuttaa itseäsi, jos haluat, mutta ethän tee sitä muiden takia. Sillä sä oikeasti riität just tuollaisena!





Sen mä myönnän, että meissä löytyy aina kehittämisen varaa, me ollaan ihmisiä ja sitä kautta inhimillisä. Mutta se, että yritettäisiin muuttua, koska halutaan olla täydellisiä.. Se ei vain onnistu, sillä vaikka me kuinka yritettäisiin, ei meistä tule täydellisiä, se on mahdotonta. Mutta me voidaan olla täydellisen epätäydellisiä, täydellisesti se, mitä me itse ollaan, ihania ihmisiä, jotka ovat vähän hiomista tarvitsevia, mutta kuitenkin tarpeeksi. Meidän ei tarvitse yrittää olla sellaisia, kun mediassa yritetään väittää, koska se mitä sä olet, on kaunista ja ihmeellistä. Aina me voidaan kehittää itseämme, mutta sen täytyy lähteä siitä, että me halutaan sitä. Me voidaan liikkua enemmän ollaksemme terveempiä, voidaan opiskella ymmärtääksemme enemmän, leikata hiukset näyttääksemme erilaisilta, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tottakai voimme tehdä näin, mutta tehdään se itsemme takia, ei sen takia, koska muut haluavat meidän tekevän niin. ¨Me voidaan kehittää meidän käytöstämme, että olisimme kiltempiä toisille, mutta kaiken on lähdettävä meistä itsestämme ja prosessin aikana on muistettava, että se muutos ei tee meistä yhtään sen arvokkaampia kuin ennenkään, se voi tehdä meistä paremman version itsestämme, mutta riittämisen määrä ja arvokkuuden määrä pysyy samana, oot aina arvokas ja sä riität kyllä omana itsenäsi.




Jokaisella meistä varmasti on kokemuksia, asioita, joiden tapahtumisen yhteydessä tai sen jälkeen on pohtinut omaa riittämistään. Jokaisella varmasti on ollut sellainen tunne, että koska tein näin, ajattelin näin, jne, en ole tarpeeksi. Voin itse myöntää, että asiat joita olen käynyt läpi ovat saaneet minut välillä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan sitä, että riitänkö sittenkään. Joskus tuntuu siltä, että pitäisi aina suorittaa, ennen kuin riittää muille ja itselleen. Mutta sen ei kuitenkaan pitäisi mennä näin. Kyllä, on tiettyjä asioita, jotka pitää suorittaa, on säädöksiä ja sääntöjä, joita noudattaa, mutta mikään niistä ei määrittele sun arvoasi! Jokainen meistä on tarpeeksi omana itsenään, siihen ei saa vaikuttaa älykkyys, taloudellisuus, terveys, mikään! Jokainen ihmisen tulisi olla samalla viivalla kaikkien muiden kanssa. Lokerointi ja kaikenlainen arvostelu saa sen vaikuttamaan siltä, että tiettyyn lokeroon kuuluvat olisivat mukamas jotenkin enemmän arvokkaampia kuin muut, mikä ei pidä paikkaansa. Vaikka et kuuluisi samaan lokeroon kuin muut, oot silti tarpeeksi. Koska kukaan ei voi olla niinkuin sinä. Kukaan ei voi korvata sua. Jos joku kehtaa väittää, ettet ole tarpeeksi heille, niin anna heidän kuvitella niin. Sillä aina löytyy joku, jolle olet enemmän kuin tarpeeksi, oot kaikki mitä se ihminen on etsinyt, oot maailman paras heille.

Joten päätän tän tekstin siihen, että haluan vielä sanoa, kuinka ihmeellinen ja ainutlaatuinen sä olet. Oot mahtava ja oikeasti tarpeeksi sellaisena kuin olet.

#2 sinä olet...

Vahva. Vaikka susta joskus saattaa tuntua, että et pysty mihinkään, ettet jaksa enää, niin sä oot silti mielettömän vahva, Miksi? Sillä se, että kykenee myöntämään oman väsymyksensä, oman voimattomuutensa, vaatii suurta vahvuutta.

Yleinen stereotypia vahvuudesta on se, että jaksaa kaiken, aina pystymässä ja tekemässä. Yleensä vielä lisäksi onnistumassa, koska on vahva. Sekin on vahvuutta, mutta se on niin paljon enemmän, niin paljon laajempi adjektiivi, jolla voidaan rakentaa ihmistä, mutta myös väärinkäytettynä rikottaa. Sun ei tarvitse aina jaksaa, ei se tee susta heikkoa, sun ei tarvitse aina pystyä, et oo yhtään sen huonompi silloin. Oot silloin vahva, et sillä yleisellä stereotyyppisellä tavalla, vaan sillä tavalla, että uskallat aidosti näyttää sen, miltä susta tuntuu. Se, että uskaltaa näyttää ettei aina ole"täydellinen",
että oikeasti näyttää omaa inhimillisyyttään on vahvuutta ja kaunista.

Tiedän, että moni saattaa kaihtaa sanaa vahva, mutta minun mielestäni sitä pitää ruveta käyttämään enemmän. Käyttää sitä kuvaamaan ihmisiä, jotka jaksaa herätä uuteen aamuun, jotka jaksaa nousta ylös aamulla, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Kuvaamaan niitä, jotka ovat kulkeneet läpi vaikeiden polkujen ja jaksavat silti edelleen hymyillä, niitä, joita on kohdeltu väärin, mutta he jaksavat silti kohdella muita hyvin. Kuvailemaan niitä, jotka jaksavat olla oma itsensä, vaikka niin paljon tuputetaan muotteja ja ollaan kertomassa millainen kenenkin pitäisi olla, pukeutuvat miten haluavat, vaikka jatkuvasti sanotaan, millä tavalla pitäisi pukeutua. Niitä, jotka jäivät sänkyyn makaamaan, vaikka piti nousta, mutta yrittävät uudelleen seuraavana päivänä. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Mielestäni jokainen ihminen on omalla tavallaan vahva, meillä jokaisella on meidän omat mäet, joita kiivetä, omat esteet, jotka pitää ylittää ja se, että me kohtaamme ne, on vahvuutta. Vaikka joskus kaatuisimme matkalla, emmekä pääsisi ensimmäisellä yrityksellä ylös, mutta yritämme uudestaan, on vahvuutta. Sinä olet vahva. Sinä olet selvinnyt tänne asti, aina se ei ole ollut helppoa, en voi kuvitellakaan millaista sinun matkallasi on ollut, voin vain ihailla sitä, että olet siinä. Sillä se, että olet siinä kertoo minulle siitä, että olet selvinnyt siitä mitä edessäsi on ollut, olet kulkenut pitkän matkan ja olet siinä nyt.

Millainen tahansa sun päiväsi on ollut tänään, oli se vaikea, inhottava, ihana tai hauska, haluan, että taputat itseäsi olalle. Sä selvisit tästä päivästä, sä olet taas askeleen lähempänä huomista. Tiedän, että tämä teksti käsittelee adjektiivia, jota jotkut välttelevät, tiedän, että on myös monia, jotka eivät jaksaneet. Se ei tee heistä heikkoja, he ovat vahvoja. Kuten sanoin, minusta jokainen on omalla tavallaan vahva ja ihailen jokaista, joka jaksaa, joka pystyy sanomaan, ettei jaksa, jokaista joka hymyilee muille vaikka siltä ei tuntuisi, jokaista joka aidosti hymyilee, jokaista joka itkee muiden nähden... Ihailen just sua, koska oot sinä, eikä kukaan ole samalla tavalla vahva kuin sinä, koska kenenkään kokemuksia ei voi verrata toisiinsa.

Kiitos siitä, että oot siinä, kiitos, että olet juuri sinä.