#2 sinä olet...

Vahva. Vaikka susta joskus saattaa tuntua, että et pysty mihinkään, ettet jaksa enää, niin sä oot silti mielettömän vahva, Miksi? Sillä se, että kykenee myöntämään oman väsymyksensä, oman voimattomuutensa, vaatii suurta vahvuutta.

Yleinen stereotypia vahvuudesta on se, että jaksaa kaiken, aina pystymässä ja tekemässä. Yleensä vielä lisäksi onnistumassa, koska on vahva. Sekin on vahvuutta, mutta se on niin paljon enemmän, niin paljon laajempi adjektiivi, jolla voidaan rakentaa ihmistä, mutta myös väärinkäytettynä rikottaa. Sun ei tarvitse aina jaksaa, ei se tee susta heikkoa, sun ei tarvitse aina pystyä, et oo yhtään sen huonompi silloin. Oot silloin vahva, et sillä yleisellä stereotyyppisellä tavalla, vaan sillä tavalla, että uskallat aidosti näyttää sen, miltä susta tuntuu. Se, että uskaltaa näyttää ettei aina ole"täydellinen",
että oikeasti näyttää omaa inhimillisyyttään on vahvuutta ja kaunista.

Tiedän, että moni saattaa kaihtaa sanaa vahva, mutta minun mielestäni sitä pitää ruveta käyttämään enemmän. Käyttää sitä kuvaamaan ihmisiä, jotka jaksaa herätä uuteen aamuun, jotka jaksaa nousta ylös aamulla, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Kuvaamaan niitä, jotka ovat kulkeneet läpi vaikeiden polkujen ja jaksavat silti edelleen hymyillä, niitä, joita on kohdeltu väärin, mutta he jaksavat silti kohdella muita hyvin. Kuvailemaan niitä, jotka jaksavat olla oma itsensä, vaikka niin paljon tuputetaan muotteja ja ollaan kertomassa millainen kenenkin pitäisi olla, pukeutuvat miten haluavat, vaikka jatkuvasti sanotaan, millä tavalla pitäisi pukeutua. Niitä, jotka jäivät sänkyyn makaamaan, vaikka piti nousta, mutta yrittävät uudelleen seuraavana päivänä. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Mielestäni jokainen ihminen on omalla tavallaan vahva, meillä jokaisella on meidän omat mäet, joita kiivetä, omat esteet, jotka pitää ylittää ja se, että me kohtaamme ne, on vahvuutta. Vaikka joskus kaatuisimme matkalla, emmekä pääsisi ensimmäisellä yrityksellä ylös, mutta yritämme uudestaan, on vahvuutta. Sinä olet vahva. Sinä olet selvinnyt tänne asti, aina se ei ole ollut helppoa, en voi kuvitellakaan millaista sinun matkallasi on ollut, voin vain ihailla sitä, että olet siinä. Sillä se, että olet siinä kertoo minulle siitä, että olet selvinnyt siitä mitä edessäsi on ollut, olet kulkenut pitkän matkan ja olet siinä nyt.

Millainen tahansa sun päiväsi on ollut tänään, oli se vaikea, inhottava, ihana tai hauska, haluan, että taputat itseäsi olalle. Sä selvisit tästä päivästä, sä olet taas askeleen lähempänä huomista. Tiedän, että tämä teksti käsittelee adjektiivia, jota jotkut välttelevät, tiedän, että on myös monia, jotka eivät jaksaneet. Se ei tee heistä heikkoja, he ovat vahvoja. Kuten sanoin, minusta jokainen on omalla tavallaan vahva ja ihailen jokaista, joka jaksaa, joka pystyy sanomaan, ettei jaksa, jokaista joka hymyilee muille vaikka siltä ei tuntuisi, jokaista joka aidosti hymyilee, jokaista joka itkee muiden nähden... Ihailen just sua, koska oot sinä, eikä kukaan ole samalla tavalla vahva kuin sinä, koska kenenkään kokemuksia ei voi verrata toisiinsa.

Kiitos siitä, että oot siinä, kiitos, että olet juuri sinä.

Minä olen..

Tällä kertaa, halusin kirjoittaa ehkäpä yhden henkilökohtaisemmista teksteistä tähän mennessä.. Haluan raottaa ovea, joka ehkä kertoo enemmän, miksi puhun niin paljon omanarvontunteesta ja siitä, kuinka jokainen on kaunis..

Tapaa minut tai oikeastaan ajatukseni, noin 3 vuotta takaperin: "Mitä väliä sinulla on?" "Luuletko, että jotakuta muka kiinnostaa?" "Susta ei oo mihinkään" "Kuka muka tuollaista rakastaisi/kuka tuollaisesta muka välittäisi?"... Nämä kaikki olivat takaraivossa kokoajan, vaikka pyrin vakuuttamaan muille ja itselleni, että kaikki oli hyvin, ja niin olikin. Mutta näkemykseni itsestäni ei ollut. Olen niin pitkään kuin muistan, ajatellut näin itsestäni. Verrannut itseäni muihin, asettanut riman liian korkealle, koska muutkin pystyivät, minunkin pitäisi. Halusin olla tietynlainen, enkä arvostanut sitä potentiaalia, mitä minustakin löytyi.

Nämä ajatukset sun muut kasvoivat vahvaksi oaaksi identiteettiäni. Kun esittelin itseni muille, kun aloin tutustua muihin, toin esille sen, että olin se tyttö, kuka ei uskonut itseensä, kenellä ei ollut oikein omia mielipiteitä, oli muiden naurattaja, tämmöinen, ei mitenkään spesiaali tapaus. Tein kaikkeni, että mielyttäisin muita, hieno piirre kohtuudella, tässä mittakaavassa, aivan liika. Mutta ajattelin, että jos en ole kokoajan mieliksi, en enää saisi sitä välittämistä ja rakkautta.

Matkan aikana, kadotin itseni. En osannut enää oikein millään tavalla kertoa millainen olin, kun muilla alkoi palat loksahtelemaan palapelissään pikkuhiljaa sopiviin kohtiin, oli minulta vielä osa paloista hukassa. Olin itseni, mutta kuitenkaan en ollut täysin varma, kuka lopulta olinkaan. Oliko tämä täysin minä, vai oliko sittenkin osa siitä vain niitä paloja, joita muut halusivat olevan osa minua?

Nykyisin, olen paljon varmempi, vaikka työtä on vielä paljon. Aloitin matkan löytääkseni vielä lisää paloja minun omaan kuvaani. Tutkimaan perinpohjaisesti sitä, kuka oikein olenkaan ja mitä minusta vielä tulee. Kyllä, sorrun edelleen välillä samoihin vanhoihin muotteihin, onhan se kuitenkin kaikkista tutuinta ja turvallisinta, mutta nousen aina uudelleen yrittämään. En enää halua valmiiseen muottiin, vaan haluan etsiä oman paikkani, ilman ympäristön säätelyjä ja linjauksia.

En tarkoita tekstilläni sitä, että olisin ollut muille epäaito, olin silloin varma, että se oli oikea tapa toimia ja olla muiden kanssa. Lähelläni on monia, jotka ovat kulkeneet läpi matkan ja rohkaisseet vaikeiden aikojen läpi ja kuinka kiitollinen heistä olenkaan♡ Sillä he ovat niitä harvoja, jotka ovat nähneet pintaa syvemmälle.

Halusin kirjoittaa tämän, koska toivon, että voisit luottaa itseesi enemmän. Tiedän, kuinka turhauttavaa on heittää hukkaan aikaa siksi, kun ei luota itseensä. Toivon, että näkisit kuinka arvokas olet, kuinka kaunis/komea olet, vaikket osuisikaan ympäristön antamiin odotuksiin ja muotteihin. Olet hyvä juuri tuollaisena, olet ainutlaatuinen, kukaan ei ole niinkuin sinä! ♡