"Ei kiirehdittäis ollenkaan ja oltais niin rauhassa vaan..."

Meillä on jatkuva kiire, me ollaan jatkuvasti menossa, kokoajan täytyisi olla jotain tekemistä tai oikeastaan kokoajan on jotain tekemistä. Joskus tuntuu, ettei aika millään tahtoisi mukamas riittää ihan pieneen hetkeen itsensä kanssa, että voisi vain pysähtyä ja olla vaan, yksin ja ihan hiljaa.

Voin itse tunnustaa sen, että joskus ihan ahdistaa, niin pahasti, että voisi vain hautautua jonnekin piiloon ja itkeä. Ei siksi, että olisi jotain suurta ja tähdellistä tapahtunut, vaan siksi, kun ei löydä aikaa pysähtyä ja käsitellä asioita, joita on sisäistänyt päivien lomassa. Ei ehdi analysoimaan saamaansa tietoa ja tulee vain sellainen ylitsevuotava hämmennys ja ahdistunut tunne. Ei olekaan itse enää niissä ohjaimissa, vaan se kiire on. Kiire ottaa yliotteen ja kaikki seinät kaatuu yhtäkkiä taas niskaan. Mikä siinä onkin, ettei ehdi tunnistamaan niitä ihan selviä, tuttuja merkkejä siitä, että hei, nyt mennään taas vähän liian nopeesti, liian paljon.

Tottahan se on. Meillä on tietyt aikataulut, joita täytyy noudattaa, niin työelämässä kuin jo koulussa, eihän sille mitään mahda. Työt ja hommat on saatava tehtyä, että pysytään aikataulussa, että päästään etenemään. Eikä se ole pahasta, eihän siitä nyt mitään tulisi, että otettaisiin sellai boheemisti nyt kaikki, ei sillä nyt mikään kiire ole-aate elämästä. Tämä toimii pienissä aikaväleissä, joissakin tilanteissa. Vaikkakin opiskelijana, syyllistyn juuri tähän, vähän liikaakin. Kyllähän se vaan on niin että jotkut asiat on hoidettava mahdollisimman nopeasti, siinä samalla mahdollisimman tehokkaasti ja yritä olla samalla vielä luova, innovatiivinen ja uraauurtava. Eihän tavoitteellisuus ole koskaan ollut pahasta.

Mutta se, mikä minulla tässä oli ajatuksena enemmänkin on se, että vaikka on tärkeää, että asiat hoituu ja kaikki rullaa helposti, että muistettaisiin se meidän oikeus ja tarve joskus vain pysähtyä, olla rauhassa ja hiljentyä. Kuunneltaisiin omaa jaksamista, omaa kehoa, jotkut haluaa kuunnella Jumalaa ja Hänen viestejään, jotkut ihan omaa sisintään. Kuuntele mitä haluat, mutta kuuntele oikeasti ja sitten toteuta seuraavat hetket sen mukaan mitä kuulet. Jos kehoitus on ottaa vähän rauhallisemmin, niin hidasta ja lepää vähän enemmän, jos tuntuu siltä, että kyllä vielä vähän jaksaisi, niin sitten touhuat sen oman jaksamisen mukaan, mutta silti muistat pysähtyä, ettei olla siellä burnout-tilassa myöhemmin.

Kiireen keskellä on tärkeää, että etsitään se ominainen tapa purkaa niitä stressejä ja ahdistuksia. Levätä, että sitten taas, kun on aika astua kiireen maailmaan uudestaan, niin tietää, että nyt jaksaa. Ja pitää huolen siitä, ettei se kiire sabotoi muita elämänosa-alueita. Ettei se syö ihmissuhteita, harrastuksia tai mitään, mikä on sulle tärkeää, koska ilman niitä tärkeitä osa-alueita, ihminen pian tuntee olonsa tyhjäksi ja yksinäiseksi, mitä en toivo kellekään.

Joten näin loppu sanoina, haluan toivottaa rauhaisia ja stressittömiä hetkiä ja sanoa sulle, joka luet tätä, että muista, että oot mahdottoman tärkeä ihminen <3

Sinä olet kaunis!

Olen tässä pari päivää pohtinut, että kirjoitanko tästä, sillä tiedän silloin paljastavani itsestäni ison osan, mutta toivon, että teen kuitenkin oikein tämän kirjoittaessani..

Kävin kaupungilla pari päivää takaperin, kauppaan ostamaan jotain kivaa asua mahdollisia helle päiviä ajatellen. Kuitenkin kauppaan päästyäni, tunsin sen alkavan, tärinä, jännitys, ahdistunut olo.. Näitä koen melko usein, kun joudun paikkaan jossa on paljon ihmisiä, paikkaan jossa tiedän ihmisten tuijottavan minua... Eikä tämä kerta ollut poikkeus, vilkuilua, nauramista, ihan selkeitä ilmeitä siitä, kuinka jotenkin vain olin heille suuri naurun aihe.. Vaikka osa tuntemuksistani perustuisivatkin omiin vanhoihin kokemuksiin, tunnistan kyllä, milloin nämä katseet ja naurut olivat osoitettu minulle...

En ole mikään kaunotar, believe me I know, mutta kyllä minullakin on oikeus tuntea itseni kauniiksi, en ole mitenkään erityinen, mutta minulla on oikeus tuntea itseni erityiseksi.. Se pahan olon tunne, se kipu, jota tunsin, on sellaista, jota ei toivoisi kenenkään tuntevan ja silti niin moni kärsii siitä, että muut ihmiset omalla käytöksellään yrittävät osoittaa sinulle, ettet olisi minkään arvoinen... Kuinka heidän ivalliset katseensa, osoittelunsa, naurunsa saavat sinut toivomaan sitä, että voisit vain piilotella jossain, eikä sinun tarvitsisi ikinä tulla esiin...

Miksi päätin kirjoittaa tämän? Voidakseni kertoa sinulle, tässä ja nyt, että sinun ei tarvitse sietää sellaista, että voisin kertoa sinulle kuinka arvokas, ainutlaatuinen ja erityinen sinä olet! Sinun ei tarvitse piilotella, sinun ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassa oloasi, sillä tiedän hyvin kuinka kamalalta se tuntuu. Kuinka inhottavalta se tuntuu katsoa peiliin ja inhota sitä, minkä sieltä näkee.. Sinä olet kaunis! Sinä olet komea! Sinä olet tärkeä! Se mitä muut ajattelevat ei vie sinulta pois sitä totuutta!

Toivon, että tänään, kun katsot peiliin ja näet itsesi, toivon että voisit nähdä kuinka kaunis sinä oletkaan.. Ei se ole helppoa, mutta jos tarpeeksi usein katsot ja toistat itsellesi sitä, että olet kaunis, niin kyllä sinä sen vielä näet! Ei enää anneta muiden arvostelun hajottaa meitä.. Rukoilen, että jonain päivänä juuri sinä, saisit kokea sen kuinka rakastettu todella oletkaan!

Uskalla epäonnistua, luottaa, että susta pidetään kyllä huolta

Kun viime kesänä sain kuulla sen tuomion, etten ollut päässyt minnekään opiskelemaan, pidin itseäni täysin epäonnistujana... Itkin hirmuisesti, sillä olin hyvin pettynyt itseeni. Ajattelin, ettei kai minusta ollut siihen, etten ollut tarpeeksi hyvä.. No, onneksi sitä itsesääliä ei tarvinnut katsella pitkään.

Päädyin sitten työkkäriin, eihän työttömällä ylioppilaalla ollut oikein muita vaihtoehtoa, ei kotona olo tullut mieleenkään, en halunnut jäädä paikoilleen, vaan saada jotain aikaiseksi, kun kerta aikaa oli jäänyt. Sain sieltä sitten ohjausta ja minulle ehdotettiin, että hakisin päiväkotiin, siitä alasta, kun kerran olen ollut kiinnostunut.

Totta puhuakseni, en koskaan ollut ajatellut tekeväni töitä lasten parissa. Olin kuvitellut, että auttaisin nuoria ja tekisin töitä heidän kanssaan tai sitten mielenterveyspuolella. Mutta ei, en lapsien, vaikka rakastankin olla lasten kanssa. Mutta nyt siinä oltiin. Menossa päiväkotiin kysymään mahdollisuutta työkokeilusta, kirjoittamaan mahdollista sopimusta. Ja sen minä sainkin, puolen vuoden sopimuksen päiväkotiin, sinne pienten lasten keskelle. Vaikka olin innoissani, niin kyllä mieltäni painoi pieni jännitys siitä, tulisinko toimeen muiden työntekijöiden kanssa ja ennen kaikkea, tulisinko toimeen lasten kanssa.

Muistan vieläkin kuinka minua jännitti ensimmäisenä päivänä, kun menin töihin. En meinannut saada sanaa suustani, olin niin varovainen, kun vain pystyin, hyvä jos uskalsin hengittää! Mutta ajan kanssa, hetki hetkeltä, aloin tuntea oloni mukavaksi ja pystyin olemaan luontevasti niin lasten kuin aikuistenkin kanssa. Ja päivä päivältä rupesin tykkäämään työstä enemmän ja enemmän. Kiinnyin lapsiin, työkavereihin ja paikkaan. Unohdin ajankulun ja annoin itseni vaan nauttia siitä, kuinka hyvin tässä oli lopulta käynyt, kun en ollut päässyt opiskelemaan.

Nyt on viimeinen päiväni työpaikassani lähellä, enkä voi tuntea muuta kuin pientä katumusta siitä, ettei tämä kestä pidempään. Olen saanut niin paljon tältä kokemukselta, varmuutta jatko-opiskelulle, ihania ihmissuhteita, jotka tulen muistamaan varmaan aina, ihania muistoja kaikkien lasten kanssa ja tietysti työkavereideni kanssa. Vaikka kaikki ei ollut aina pelkää naurua, vaan välillä olin hyvin epävarma siitä, mitä nyt tulisi tehdä, niin niistä selvittiin. Eikä mieleeni jää kuin hyviä asioita.

En voisi olla kiitollisempi tästä puolesta vuodesta, jonka olen saanut siellä viettää. Olen kiitollinen siitä, että epäonnistuin pääsykokeissa, sillä minulle oli toinen polku, jota kautta kulkea. Vaikka epäonnistuin, Jumala piti huolen siitä, etten jäänyt suremaan sitä, vaan näytti minulle toisen suunnan, avasi toisen oven, jotta saisin nähdä, kokea jotain näin mahtavaa. Meistä pidetään kyllä huolta, vaikka me joskus epäonnistutaankin, vaikka aina ei menekään niin kuin me haluttaisiin.