Kun viime kesänä sain kuulla sen tuomion, etten ollut päässyt minnekään opiskelemaan, pidin itseäni täysin epäonnistujana... Itkin hirmuisesti, sillä olin hyvin pettynyt itseeni. Ajattelin, ettei kai minusta ollut siihen, etten ollut tarpeeksi hyvä.. No, onneksi sitä itsesääliä ei tarvinnut katsella pitkään.
Päädyin sitten työkkäriin, eihän työttömällä ylioppilaalla ollut oikein muita vaihtoehtoa, ei kotona olo tullut mieleenkään, en halunnut jäädä paikoilleen, vaan saada jotain aikaiseksi, kun kerta aikaa oli jäänyt. Sain sieltä sitten ohjausta ja minulle ehdotettiin, että hakisin päiväkotiin, siitä alasta, kun kerran olen ollut kiinnostunut.
Totta puhuakseni, en koskaan ollut ajatellut tekeväni töitä lasten parissa. Olin kuvitellut, että auttaisin nuoria ja tekisin töitä heidän kanssaan tai sitten mielenterveyspuolella. Mutta ei, en lapsien, vaikka rakastankin olla lasten kanssa. Mutta nyt siinä oltiin. Menossa päiväkotiin kysymään mahdollisuutta työkokeilusta, kirjoittamaan mahdollista sopimusta. Ja sen minä sainkin, puolen vuoden sopimuksen päiväkotiin, sinne pienten lasten keskelle. Vaikka olin innoissani, niin kyllä mieltäni painoi pieni jännitys siitä, tulisinko toimeen muiden työntekijöiden kanssa ja ennen kaikkea, tulisinko toimeen lasten kanssa.
Muistan vieläkin kuinka minua jännitti ensimmäisenä päivänä, kun menin töihin. En meinannut saada sanaa suustani, olin niin varovainen, kun vain pystyin, hyvä jos uskalsin hengittää! Mutta ajan kanssa, hetki hetkeltä, aloin tuntea oloni mukavaksi ja pystyin olemaan luontevasti niin lasten kuin aikuistenkin kanssa. Ja päivä päivältä rupesin tykkäämään työstä enemmän ja enemmän. Kiinnyin lapsiin, työkavereihin ja paikkaan. Unohdin ajankulun ja annoin itseni vaan nauttia siitä, kuinka hyvin tässä oli lopulta käynyt, kun en ollut päässyt opiskelemaan.
Nyt on viimeinen päiväni työpaikassani lähellä, enkä voi tuntea muuta kuin pientä katumusta siitä, ettei tämä kestä pidempään. Olen saanut niin paljon tältä kokemukselta, varmuutta jatko-opiskelulle, ihania ihmissuhteita, jotka tulen muistamaan varmaan aina, ihania muistoja kaikkien lasten kanssa ja tietysti työkavereideni kanssa. Vaikka kaikki ei ollut aina pelkää naurua, vaan välillä olin hyvin epävarma siitä, mitä nyt tulisi tehdä, niin niistä selvittiin. Eikä mieleeni jää kuin hyviä asioita.
En voisi olla kiitollisempi tästä puolesta vuodesta, jonka olen saanut siellä viettää. Olen kiitollinen siitä, että epäonnistuin pääsykokeissa, sillä minulle oli toinen polku, jota kautta kulkea. Vaikka epäonnistuin, Jumala piti huolen siitä, etten jäänyt suremaan sitä, vaan näytti minulle toisen suunnan, avasi toisen oven, jotta saisin nähdä, kokea jotain näin mahtavaa. Meistä pidetään kyllä huolta, vaikka me joskus epäonnistutaankin, vaikka aina ei menekään niin kuin me haluttaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti