Sillon, kun me ollaan lapsia, meillä on hulluakin hullumpia unelmia. Joskus suuren suuria, joskus pienen pieniä, salattuja ja toisille kerrottuja. Joskus ne jäävät lapsuuteen ja joskus ne seuraavat meitä pitkälle elämässä ja niiden toteuttamisen tarve hellittää vasta, kun ne on kokeiltu tai kasvattavat paloaan. Joskus me löydetään meidän unelmat silloin, kun me jo eletään sitä unelmaa.
Mun oma unelma on seurannut mua lapsesta asti. Siellä se aina taustalla oli, vaikka yritti kerätä uusia unelmia ympärille. Ja kyllähän niitä kerääntyi, mutta mikään ei koskaan tuntunut yhtä hyvältä kuin lapsuuden unelma. Se viaton, kaunis ajatus, jonka merkitys muuttui vanhetessa. Samalla unelma alkoi tuntua kokoajan kaukaisemmalta, mahdottomammalta ja minulle epäsopivalta. Vaikka sen hautasi ja kuoppasi monta kertaa, se nosti päätään aina uudelleen, vaikka uudet unelmat ja haaveet alkoivat rakentua.
Lopulta päätin tehdä tälle unelmalle jotain, tilaisuus tipahti silmien eteen, eikä sitä voinut enää kierrellä ja kaarrella, oli mentävä suoraan kohti. Pelko oli suuri, monesti teki mieli vaan lyödä jarrut pohjaan, varsinkin kun piti mennä sitten täydellisesti tai ei ollenkaan. Ja eihän se täydellisesti mennyt, mutta oman pelkonsa ylittämisen tahto oli suurempi pelkoa. Joten siinä sitä sitten otettiin askel kohti itsensä ylittämistä.
Ja kun homma oli tehty, romahdin vain ja itkin. Siitäkö, ettei se ollut täydellinen? Vai koska tuli tyhjä olo? Ei, itkin siksi, koska en olisi voinut olla ylpeämpi itsestäni. Vein unelmani toteuttamisen niin ekstraksi kuin voisi, vaikka olisi voinut aloittaa pienestä, mä heitin kierroksia enemmän. Miksi? Jotta se itsensä ylittäminen tulisi suurella tavalla, jolloin kaikki muu voisi ehkä tuntua helpommalta. Go big or go home, ajattelin, nyt sitten kerrankin heitetään kunnolla vettä myllyyn.
Sitten odotettiin tuloksia yritykselle. Siinä ajassa ehti tuntea tunteita katumuksesta ylpeyteen, itsekriittisyydestä armolliseen ajatteluun. Ja, kun vastaus tuli ja selvisi, että ei yritys poikinut mitään, pettymyksen tunteen voitti helpotus. Tottakai se harmitti, mutta ei mun päämääräni ollutkaan onnistua välttämättä, vaan se, että tekisin jotain, mitä en koskaan olisi uskonut pystyväni tekemään ja mä tein sen.
Sen jälkeen on tullut enemmän tilaa myös uusille haaveille ja unelmille. Tullut uskallusta ajatella, että ehkä sittenkin musta tulee vielä jotain, että ehkä sittenkin mä vielä onnistun ja teen jotain uskomatonta, josta aikaisemmin oon vain haaveillut. Ehkä joskus lähdetään metsästämään lapsuuden haavekuvia, ehkä ei, mutta nyt mä tiedän, että mä voin yrittää kurkottaa mun unelmiin ja ehkä vielä jonain päivänä yltämään sinne. Ja, että se, kun sanon aina kaikille, että sä voit olla mitä vaan, että ehkä se voi nyt vihdoin koskea myöskin mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti